Verovelvollinen saa valita kahdesta toimintavasta sen, josta tulee maksettavaksi vähemmän veroja. Näin tulee voida toimia ilman pelkoa veronkiertosyytöksistä. Tämä fakta on aikanaan vahvistettu myös korkeimmassa oikeusasteessa.
Yhtiöiden on usein tarkoituksenmukaista järjestää toimintaansa uudelleen erinäisin keinoin. Tällöin pöydällä olevista vaihtoehdoista houkuttelevin on luonnollisesti yhtiön ja sen omistajien kannalta edullisin vaihtoehto. Käytännössä tämä tarkoittaa usein, että veroseuraamukset minimoidaan toteuttamalla yritysjärjestely elinkeinotulon verottamisesta annetun lain mukaista sääntelyä noudattaen. Täysin keinotekoisiin järjestelyihin verottaja ei kuitenkaan suhtaudu suotuisasti ja samaisen lain mukaan edellä mainittuja säännöksiä ei muodollisten edellytysten täyttymisestä huolimatta sovelleta, jos on ilmeistä, että järjestelyn yksinomaisena tai yhtenä pääasiallisista tarkoituksista on ollut veron kiertäminen tai sen välttäminen. Myös yleinen veronkiertosäännös saattaa tulla sovellettavaksi, jos järjestelyn oikeudellinen muoto ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta. Milloin on siis yksittäistapauksessa kyse konkreettisista ja järjestelmälle vieraista veroeduista vai verotuksen optimoinnista lain kirjaimen rajoissa? Selvää on, että veroseuraamuksiltaan raskain järjestely ei ole ainoa hyväksyttävä tapa toimia. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisukäytännössään todennut, ettei verovelvolliselle voida asettaa vaatimusta verotuksellisesti epäedullisen vaihtoehdon käyttämisestä.
Edellä esitettyyn kysymykseen ei tietysti ole yksiselitteistä vastausta, sillä säännösten soveltaminen sisältää käytännössä paljon tapauskohtaista tulkintaa ja tasapainottelua eri intressien välillä. Ristiriitaisia näkemyksiä herättää usein muun ohella järjestelyn liiketaloudelliset perusteet ja niiden riippumattomuus verotuksesta. Havainnollistava on korkeimman hallinto-oikeuden tuore vuosikirjapäätös KHO:2022:79. Asiassa oli kyse jakautumisesta, jossa A Oy:n osakkeenomistajat saisivat jakautumisvastikkeena vastaanottavien yhtiöiden osakkeita samassa suhteessa kuin he omistivat jakautuvan yhtiön osakkeita. Jakautumisessa syntyvien vastaanottavien yhtiöiden osakekannat oli yhtä lukuun ottamatta tarkoitus myydä jakautumista seuraavina vuosina. Myynneistä oli puolestaan tarkoitus sopia A Oy:n osakkeenomistajien sekä ostajaehdokkaan välisessä esisopimuksessa. Järjestelyn liiketaloudelliseksi perusteeksi oli esitetty myytäväksi suunnitellun omaisuuden saattaminen ostajaehdokkaan tahtoa vastaavaan muotoon. Verohallinto katsoi ennakkoratkaisussaan jakautumisen ja osakekauppojen muodostavan kokonaisuutena arvioitavan sarjatoimen, jonka takia yhtiölle syntyvät veroedut eivät ole rinnastettavissa oikeuskäytännössä hyväksyttyihin veroetuihin. Se katsoi myös, että järjestely on toteutettu erityisesti osakkeenomistajien veroetujen hyödyntämiseksi liiketaloudellisten syiden sijaan. KHO pysytti lopulta hallinto-oikeuden yhtiölle myönteisen päätöksen ja katsoi vastoin veronsaajapuolen käsitystä, ettei asiassa ollut kyse veron kiertämisestä.
Kyseinen ratkaisu selventää osaltaan oikeustilaa vastaavanlaisissa järjestelyissä. Kysymys kuuluu, onko toteutettava järjestely kulloinkin oikeudellisesti hyväksyttävissä. Verovelvollisen valinnanvapaus kuitenkin tunnustetaan, eikä verotuksellisesti halvemman vaihtoehdon toteuttaminen kalliimman sijaan itsessään johda verojärjestelmälle vieraan veroedun syntymiseen.